Uraanitietoa Pohjois-Karjalasta
 

HS 19.1.2007 Mielipide
 

 
   
Ei uraanivaltauksia Uudellemaalle

Nummi-Pusulassa vastustettiin viime syksynä laajalti suunniteltuja uraanikaivostutkimuksia.

Pitäisikö kauppa- ja teollisuusministeriön myöntää valtauslupia uraaninetsintään Uudellamaalla?

Vastaus on yksiselitteisesti ei. Uraaninetsinnän sosioekonomiset vaikutukset jo yksin riittävät kielteisen päätöksen tekoon.

Kaikki maapallon tähän asti toimineet ja nyt toiminnassa olevat uraanikaivokset ovat pysyvä, tuhansia vuosia kestävä ympäristöongelma. Säteilyhaitat liittyvät louhintaan, malmin rikastukseen, kaivosten jätekasoihin ja niiden jälkihoitoon.

Euroopan uraanikaivoksia on lopetettu yksi toisensa jälkeen, mutta jäteongelmat ovat jääneet. Suurissa ydinvoimaa tuottavissa maissa Ranskassa, Saksassa ja Englannissa ei ole lainkaan uraanikaivoksia, vaan ne ovat kokonaan tuonnin varassa.

Uraanin suurimpia tuottajamaita ovat Kanada ja Australia. Tuotanto Kanadassa tapahtuu pääosin Saskatchewanin pohjoisosissa, missä on vain harvakseltaan intiaanireservaatteja. Australiassa louhitaan uraanimalmia mantereen lähes asumattomassa Pohjoisterritoriossa.

Muita suuria uraanin tuottajamaita ovat Venäjä ja Kazakstan, joissa ympäristöasiat ovat tärkeysjärjestyksessä häntäpäässä. Venäjän toimivat uraanikaivokset ovat pääasiassa Siperiassa.

Afrikan suurimpaan uraanin tuottajamaahan Nigeriin on Suomessakin toimiva ranskalainen kaivosyhtiö jättänyt raskaan ympäristöperinnön.

Uraanin louhinnan ympäristöongelmia on aina vähätelty. Murskatusta jätekivestä säteilee radonia monin verroin enemmän kuin ehjän kallion pinnasta. Kaivospöly ja -liete leviävät laajalle, vesistöt ja pohjavedet saastuvat pysyvästi. Ei ole olemassa esimerkkiä, jossa uraanin louhinta ja malmin rikastus olisi onnistuttu pitämään suljetussa järjestelmässä.

Vielä 1980-luvulla suunniteltiin Kanadan Ontariossa Elliot Laken uraanikaivosten kaivosjätteen upottamista alueen järviin. Hankkeesta kuitenkin luovuttiin ja jätekasat jäivät paikoilleen.

Kaivokset ovat lopettaneet toimintansa, mutta alueen järvien pohjaliejussa on mitattu taustasäteilyyn verrattuna moninkertaisia pitoisuuksia. Samat ongelmat tunnetaan hyvin myös Saskatchewanin järvissä.

Kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen on toistuvasti puolustanut uraanin etsintälupien myöntämistä ulkomaisille yhtiölle sillä, että Suomessa on ydinvoimaloita. Tätä moraalia en ymmärrä lainkaan.

Uraanin tuotanto on osa globaalia bisnestä aivan samoin kuin markkinaehtoinen energiantuotantokin. Uraania ei louhita missään sivistyneessä maailmassa Uudenmaan kaltaisilla asutuilla alueilla. Aivan sama koskee tietysti Suomen muitakin asuttuja alueita.

On kohtuutonta panna Itä- ja Länsi-Uudenmaan asukkaita energiapolitiikan maksumiehiksi. Kuka korvaa epävarmuuden, mielipahan ja huolen elinympäristön tärveltymisestä? Entäpä kuka korvaa kiinteistöjen arvonalennuksen ja kuka vastaa yhtiöiden jälkeisestä ympäristöstä?

Nykyinen vanhentunut kaivoslaki antaa kaivoyhtiöille kohtuuttomat oikeudet varauksiin ja valtauksiin. Se säädettiin aikana, jolloin ulkomaisten yhtiöiden kaivostoiminta oli Suomessa käytännössä kielletty eikä ympäristöasioilla ollut juurikaan painoa. Laki on myös räikeässä ristiriidassa yksityisen omistusoikeuden kanssa.

Uutta kaivoslakia odotettaessa kauppa- ja teollisuusministeriö voisi velvoittaa alaisensa Geologian tutkimuskeskuksen selvittämään puolueettomasti uraanin tuotannon ympäristövaikutuksia maaperään, pohjavesiin, järviin ja jokiin. Tämä sopisi hyvin malminetsintään panostavan ja kestävää kehitystä korostavan valtion keskusviraston toimenkuvaan.

Uusi kaivoslaki ei ratkaise uraanin louhinnan ympäristöongelmia, mutta tavoitteena sen säätämisessä tulee olla yksityisen kansalaisen etu ja mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskeviin päätöksiin.

MATTI SAARNISTO
professori, geologi
Helsinki 

Etusivulle
uraanitieto @ tormunet.fi 

Päivitetty 21.1.2007